Aloitamme kuukausittaisen kuvasarjan, jossa katsellaan taaksepäin UNICEFin työtä kautta vuosien. Maailma muuttuu, mutta lapset ovat samanlaisia. Katso vaikka näitä kahta leipiä kantavaa poikaa.
Puolassa vuonna 1946
© UNICEF/NYHQ1946-0003/John Vachon
Iranissa vuonna 2007
© UNICEF/NYHQ2007-2456/Shehzad Noorani
Olin hiljattain seuraamassa kehitysvammaisten nuorten päivätoimintayksikön arkea. Yksikössä käyvät kuusi nuorta aikuista olivat jo päättäneet peruskoulun, ja opiskelivat nyt itsenäisen elämän taitoja. Mitä mieleeni jäi päällimmäisenä tuosta päivästä?
Osallistaminen. Ikiomien ajatusten ilmaiseminen ja se, että joku kuulee ne aidosti. Sen ymmärtäminen, että arki on täynnä tuhansia valinnan mahdollisuuksia, joiden kautta voi vaikuttaa omaan elämään ja ympäristöön.
Kerron muutaman esimerkin. Ryhmä istui pöydän ääreen suunnittelemaan seuraavan päivän kokkausta. Ensin jokainen nimesi lempiruokansa. Apuna käytettiin kansiota, joka sisälsi runsaasti kuvia erilaisista ruokalajeista. Kommunikaatiomahdollisuuksiensa mukaan nuoret nimesivät lempiruokansa joko kuvaa osoittamalla tai viittomalla. Tämän jälkeen laskettiin, mikä ruokalaji on saanut eniten ääniä. Voiton vei tällä kertaa spagetti kastikkeella.
Seuraavaksi siirryttiin keskustelemaan, mitä aineksia kukin haluaisi kastikkeeseen. Kanasta, tonnikalasta, jauhelihasta ja katkaravuista jäljelle jäi lopulta tonnikala ja jauheliha, jotka usean äänestyskierroksen jälkeen saivat tasaäänet. Nuoret lähtivät pohtimaan, mitäs nyt tehdään. Nuorimies ehdotti ratkaisuksi sitä, että tehdään kaksi eri kastiketta. Lopulta eniten kannatusta sai erään tytön ehdotus siitä, että tehdäänpä uusi resepti ja laitetaan kastikkeeseen molempia!
Tyytyväisenä ryhmä lähti seuraavaksi ideoimaan salaattiaineksia. Mielikuvituksella ei ollut rajaa, kun nuoret lähtivät luettelemaan hyvänmakuisia kasviksia ja hedelmiä. Lopulta salaattimix näytti seuraavalta: omena, purjo, kaali, kirsikkatomaatti, kurkku, suolakurkku ja kiinankaali. Hätäisempi ohjaaja olisi tässä tilanteessa todennut, että ”onpas erikoinen salaatti, ainekset eivät oikein natsaa yhteen”. Mutta mitä tekivät tämän yksikön ohjaajat? Myhäilivät tyytyväisenä, kun ideoita sateli, ja auttoivat nuoria tekemään kuvallista kauppalistaa, jotta kaikki ainekset muistettaisiin varmasti hankkia seuraavana päivänä yhteisellä kauppareissulla.
Tätä se on, ihmisen aito osallistaminen arkipäivässä. Osallistaminen ei ole vain näennäiskuulemista, jossa ideoidaan ruoka-aineksia, mutta tehdään resepti kuitenkin loppujen lopuksi viisaiden aikuisten ajatusten mukaan, jotta se maistuisi paremmalta. Osallistaminen on sitä, että nuorilla on aito valinnan mahdollisuus, ja että valinnalla ja mielipiteellä on oikeasti vaikutusta.
Toki elämässä tulee vastaan tilanteita, joissa aikuisen on nopeasti tehtävä päätös ratkaisutavasta – tällaisia hetkiä ovat esimerkiksi uhkaavat tai vaaralliset tilanteet. Mutta se, että sokea nuori saa valita yhteistä teehetkeä varten teen laadun haistelemalla ja aistimalla, ei aiheuta uhkaa kenellekään – korkeintaan aikuiselle, joka haluaisi selvitä toimenpiteestä eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista.
Päivä huipentui hetkeen, jolloin nuoret täyttivät päiväkirjaansa, eli tekivät kuvakorteilla tarinan kuluneen päivän tapahtumista omiin kansioihinsa. Seurasin nuoren naisen työskentelyä, joka rakensi päivänsä tapahtumat loogisesti kokkaukseen asti. Hän löysi kuvan ”kokata” ja laittoi se aikajanalle, mutta jätti kuitenkin sen eteen tyhjää tilaa, ihan kuin janalta olisi puuttunut jotakin olennaista. Tyttö kävi vimmatusti etsimään puuttuvaa korttia kansiostaan, enkä päässyt perille siitä, mitä hän oli etsimässä. Lopulta kansiosta löytyi kuva ”jutella”, jossa kaksi ihmistä keskustelee toistensa kanssa. Hän laittoi tyytyväisenä kuvan kansioon. Jutella + kokata. Aivan niin.
Ensin jutellaan yhdessä kokkauksesta, ja sitten vasta kokataan.
Kuvien lähde: Papunetin kuvapankki, www.papunet.net, Elina Vanninen (kuvakortti vasemmalla) ja Mulberry (kuvakortti oikealla).
KIRJOITTANUT: JOHANNA KURKI
© UNICEF/NYHQ2011-1680/Giacomo Pirozzi
Tutkijat punnitsevat kolmevuotiaan Erlanin ja haastattelevat hänen perhettään osana MICS 2011 -tutkimusprojektia Kindik Uzyakin kylässä, Karakalpakstanin tasavallassa, Uzbekistanissa.
UNICEFin työ Uzbekistanissa painottuu terveydenhuollon ja koulutuksen aloille. Tämä johtuu siitä, että vaikka lapsikuolleisuus on saatu laskuun, noin 20 000 alle viisivuotiasta kuolee maassa vuosittain. Koulunkäyntikään ei ole Uzbekistanissa tilastollisesti huippuluokkaa, sillä yli 10 prosenttia lapsista ei käy alakoulua. Tiedämme tämän kaiken UNICEFin MICS-tutkimusten ansiosta.
Lyhenne MICS tulee englannin kielen sanoista Multiple Indicator Cluster Survey. Suomessa käytämme nimitystä ”lasten ja naisten oikeuksien kotitaloustutkimus”. Kotitalous kerrallaan tehtävä joustava tutkimus salli kunkin UNICEFin kohdemaan muokata kysymyksiä tarpeensa mukaan.
Tällä hetkellä toteutetaan neljättä MICS-tutkimusprojektia maailmanlaajuisesta. MICSin avulla on tuotettu luotettavaa tietoa yli sadasta maasta 90-luvun puolivälistä lähtien.
Tutkimuksen toteuttavat yleensä, UNICEFin ohjeistuksella ja avustuksella, kunkin valtion omat toimijat. UNICEFin tehtävä on luoda valmiit tutkimuskysymykset ja -moduulit sekä kouluttaa haastattelijat. Näin varmistetaan, että tutkimuksen laatu on korkea ja tulokset vertailukelpoisia.
Valmistelujen jälkeen tutkimusryhmät kiertävät talosta taloon mittaamassa ja punnitsemassa lapsia sekä haastattelemassa heidän vanhempiaan. Näistä kotikäynneistä koostetaan yksi maailman suurimmista naisia ja lapsia koskevista tilastollisista tietolähteistä.
Erlan ja hänen perheensä ovat osa tutkimusprosessia, jonka avulla seurataan YK:n vuosituhattavoitteiden toteutumista maailmanlaajuisesti. Uzbekistanissa samoja tutkimustuloksia käytetään UNICEFin työn suunnitteluun, jotta Erlan ja hänen ikäluokkansa pysyisi terveenä ja pääsisi ajallaan koulutielle.
Lisää aiheesta:
© UNICEF/NYHQ2006-2832/Anita Khemka
Uskoisitko, että kuvan lapset ovat kaksosia? Minä en, ellen tietäisi että asia on näin. Nämä lapset ovat saaneet varsin erilaiset lähtökohdat elämälle, vaikka he elävät samassa perheessä samanlaisissa olosuhteissa.
Kaksoset olivat kahdeksan päivän ikäisiä, kun heidät vietiin sairaalaan alhaisen painon vuoksi. Tuolloin toinen lapsista, Rahul, painoi 2,3 kiloa ja Devki 1,6 kiloa. Kuvassa sisarukset ovat seitsemän kuukauden ikäisiä ja heidän kokoeronsa on kasvanut vielä entisestäänkin: Rahul painaa jo 5,2 kiloa kun taas Devkin paino ei ole noussut kuin 2,8 kiloon. Yksinkertainen selitys tälle on, että Rahul on saanut kunnollista ruokaa ja hänen perustarpeistaan on huolehdittu. Devki sen sijaan on jätetty täysin vaille huolenpitoa.
Ei tule varmaan yllätyksenä, kun kerron, että Rahul on poika ja Devki tyttö. Devkin aliravitsemus on suoraa seurausta tyttöjen syrjinnästä, joka on kaksosten kotimaassa Intiassa edelleen yleistä.
Eriarvoisuutta aiheutuu toki muunkinlaisista syistä johtuen. Itse asiassa sukupuolten välinen eriarvoisuus varhaislapsuudessa ei ole enää niin suurta kuin se on joskus ollut, vaikka joissain osissa maailmaa, kuten Intiassa, sitä edelleen esiintyykin.
Eriarvoisuuden syitä voidaan pohtia monesta näkökulmasta. Sillä on esimerkiksi merkitystä, syntyykö teollisuusmaahan vai kehitysmaahan. Tai sillä, asuuko maaseudulla vai kaupungissa, kaupungin hyväosaisella alueella vai slummissa. Onko perheessä viisitoista vai viisi lasta, pääsevätkö kaikki kouluun. Onko vanhemmilla työtä, ja ylipäätään, ovatko vanhemmat olemassa huolehtimassa lapsesta.
Harvoin ehkä ajattelemme omaa tilannettamme tällaisten eroavaisuuksien kautta, sen verran kaukana ne ovat omasta elämästämme. Välillä on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään: eikö minulla ole kaikki hyvin, perusasiat kunnossa? Samalla voi kuitenkin muistuttaa itseään myös siitä, ettei eriarvoisuus ole vain kehitysmaiden ongelma. Myös meillä Suomessa lapset syntyvät erilaisiin olosuhteisiin. Vaikka kaikki pääsevätkin kouluun ja jokaisella on vessa kotonaan, on monia eriarvoisuutta aiheuttavia syitä, joilla on vaikutusta suomalaislastenkin elämään.
Näin Rahulin ja Devkin kuvan ensimmäistä kertaa muutama päivä sitten. Tuntuu, että kuva on tallentunut mieleeni pysyvästi. Se muistuttaa minua siitä, kuinka tärkeää on tehdä töitä sen eteen, että kaikki lapset asuinpaikasta riippumatta saisivat samanarvoiset lähtökohdat elämäänsä. Ja kuinka tärkeää on pitää huolta myös omista lapsistamme ja antaa heille mahdollisimmat hyvät eväät elämään.
KIRJOITTANUT: AINO SARKIA
Poliorokotteiden jakaminen kaikille lapsille Intiassa on vaatinut runsaasti jalkatyötä. Tässä pieni poika saa poliorokotteen rautatieasemalla Biharin osavaltiossa vuonna 2006. © UNICEF/NYHQ2006-2661/Tom Pietrasik
Intiassa juhlittiin viime viikolla kaikkien aikojen ensimmäistä poliotonta vuotta. Vielä parikymmentä vuotta sitten polio oli yleinen tauti, joka vuosittain halvaannutti tai aiheutti satojen tuhansien intialaislasten kuoleman.
Nyt on mahdollista, että kotoperäisenä (endeemisenä) esiintynyt tauti onnistutaan pitämään poissa kokonaan.
Massiiviset rokotuskampanjat yksi toisensa jälkeen ovat vähentäneet tautitapausten määrää Intiassa tasaiseen tahtiin. Joka vuosi yli 170 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta on saanut vähintään kaksi poliorokotetta, riskialueilla vielä useamman. Tähän on tarvittu yli miljardi rokotetta vuodessa.
Viimeisin potilas oli kaksivuotias tyttö läntisessä Bengalin osavaltiossa viime vuoden alussa.
Vastuu rokotusohjelmien toteuttamisesta on ollut Intian hallituksella. UNICEF kiitteleekin maan vahvaa sitoutumista taudin päihittämisessä.
Intian menestystarina antaa toivoa polion hävittämisestä koko maapallolta kokonaan. Intian jälkeen kotoperäistä viruskantaa on jäljellä enää Afganistanissa, Pakistanissa ja Nigeriassa.
- Jos se voidaan tehdä täällä, se voidaan tehdään missä vaan, sanoi UNICEFin pääjohtaja Anthony Lake.
Vielä ei ole kuitenkaan aika hidastaa rokotuskampanjoita Intiassa. Poliovapaaksi maaksi julistamiseen vaaditaan kaksi vuotta ilman tautitapauksia.
Yli miljardin asukkaan maassa 40 prosenttia alle viisivuotiaista lapsista on aliravittuja, ja vain kolmanneksella asukkaista on käytössään kunnollinen käymälä. Polion leviämistä ruokkivat juuri huonot hygieniaolot.
UNICEF keskittyy työssään Intiassa myös vesi- ja hygieniaolojen parantamiseen.
UNICEF toimittaa rokotteet lähes 60 prosentille kaikista maailman lapsista.
Youssou N'Dour vieraili Dadaabin pakolaisleirillä syyskuussa. © UNICEF/NYHQ2011-1359/Antony Njuguna
UNICEFin pitkäaikainen Hyvän tahdon lähettiläs Youssou N'Dour lopettaa - ainakin väliaikaisesti - tehtävässään, koska hän hakee Senegalin presidentiksi. UNICEFin linjan mukaan politiikassa mukana oleva tai sinne pyrkivä ei voi toimia järjestön lähettiläänä.
Suomen UNICEF haluaa kiittää tässä vaiheessa muusikkosuuruus N'Douria yli 20 vuotta kestäneestä työstään maailman lasten hyväksi. Suurkiitos!
N'Dour aloitti Hyvän tahdon lähettiläänä keväällä 1991.
- Haluan rikkoa hiljaisuuden, joka ympäröi lasten kärsimystä, N'Dour lausui tuolloin.
Viimeksi 52-vuotias tähti vieraili syksyllä Dadaabin pakolaisleirillä Keniassa, jossa hän kuunteli leirille paenneiden tarinoita ja toi osaltaan toivoa pakolaisten elämään.
Jo ennen UNICEF-uraansa lapsia auttanut N'Dour on kunnostautunut erityisesti malarianvastaisena taistelijana. Hän on perustanut muun muassa Senegal Surround Sound -kampanjan, joka levittää Senegalissa tietoa malariasta yhdistäen viihdeteollisuutta, mediaa, markkinointia ja poliittisia voimia.
Nähtäväksi jää, palaako N'Dour vielä Hyvän tahdon lähettilääksi.
Liiben rokotuksen jälkeen.
Auts! Liiben Osman Tohow puhkeaa sydäntäsärkevään huutoon. Ei ikinä uskoisi, että seitsemän kuukauden ikäinen, äsken niin leppoisasti äitinsä sylissä loikoillut kaveri saa noin paljon ääntä itsestään irti.
No, eihän meistä kukaan ole koskaan rokotuksia varsinaisesti rakastanut. Liibenillä on kuitenkin niin paljon keskimääräistä enemmän pelissä, että kunnon vapauttava kirkuminen sallittakoon.
Juuri saatu tuhkarokkopiikki voi pelastaa pojan elämän. Suomesta lähes kadonnut tauti on meidän oloissamme lähinnä kiusallinen ja kivulias kuumeen nostattaja, mutta täällä sodan ja kuivuuden koettelemassa Somaliassa se on armoton pikkulasten tappaja.
Mitä pitemmälle kesällä alkanut nälänhätä venyy, sitä vaarallisemmalla otteella tuhkarokon kaltaiset lastentaudit puristavat uhrejaan. Aliravittujen lasten vastustuskyky on heikentynyt usein niin paljon, että pienikin horjahdus hauraasta tasapainosta voi osoittautua kohtalokkaaksi.
Naisia ja lapsia odottamassa vuoroaan äitiysklinikalla.
Käytännössä Somaliaan on yli 20 vuotta jatkuneen sisällissodan aikana kasvanut kokonainen sukupolvi, jolla ei ole minkäänlaista rokotussuojaa. Vain noin kolmasosa lapsista on saanut perusrokotukset, koska taistelut ovat katkaisseet monin paikoin rokotusohjelmat tyystin. Pakolaiset tuovat tuhkarokon jatkuvasti uudelleen Mogadishuun nälkäalueilta, joilla riehuu useita epidemioita. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että Unicef ja Maailman terveyshärjestö WHO kumppaneineen ovat rokottaneet noin miljoona lasta eri puolella Somaliaa tuhkarokkoa vastaan sen jälkeen kun nälänhätä heinäkuussa alkoi.
Jokainen rokotus, joka täällä Unicefin yhteistyökumppanin Hanaanon äitiysklinikalla Mogadishussa annetaan on siis vähintään huutonsa arvoinen.
- Lapset saavat täällä kaikki perusrokotukset ilmaiseksi. Heille annetaan tuhkarokko-, polio- ja tuberkuloosirokouukset sekä hinkuyskältä, kurkkumädältä ja jäykkäkouristukselta suojaava kolmoisrokote, kertoo Liibenin vastikään rokottanut sairaanhoitaja Mohamed Nor Abrahim.
Ei ihme, että Liibenin äiti Shukri Mohamed näyttää helpottuneelta. Hänen seitsemästä lapsestaan neljä on menehtynyt kuluneen vuoden aikana - lastentauteihin, ripuliin, nälkään.
Shukri Mohamedin lohduton vaellus muistuttaa monen kotimaassaan pakolaiseksi ajautuneen somalin harhailua. Ensin hän miehineen ja lapsineen pakeni vuosi sitten kotiseudultaan Mogadishun Abdiazizin kaupunginosaan. Keväällä heidän tilapäinen asuinpaikkansa tuhoutui rajussa kaupunkisodassa. Pariskunta pakeni Howl-wadagin kaupunginosaan, mutta taistelut levisivät sinnekin. Nyt pariskunta on tuuliajolla, eikä kummallakaan ole työtä tai toimeentuloa.
Mutta ainakin Liibenin hyvä mieli palaa nopeasti. Kunnon kulaus rintamaitoa, ja poika väläyttää leveän virnistyksen. Se hymyilyttää vihdoin äitiäkin, joka poistuu sisäpihalle sovittuaan ensin seuraavasta rokotusajasta.
Unicefin ja sen kumppanien tavoitteena on nyt rokottaa 750 000 lasta Mogadishussa, käytännössä kaikki puolivuotiaasta 15-vuotiaaseen. Sisäpihalla näkyy, että viesti ilmaisista rokotuksista on kantanut pitkälle. Kivipenkeillä istuskelee vuoroaan odottamassa runsaasti äitejä lapsineen, joukossa muutama isäkin.
Useimmille heistä kokemus on täysin uusi.
TEKSTI JA KUVAT: HANNU PESONEN, MOGADISHU
Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja, joka on seurannut maailman eri kriisi- ja katastrofialueita yli 30 vuoden ajan. Hän teki reportaasimatkan Mogadishuun syys-lokakuussa.
