Vaikka muistan lukeneeni vertailun hyvistä ja huonoista uutisista: sähköinen media noteeraa useammin vain huonot uutiset, lehdistö on tasapuolisempi. Yhteisen edun nimissä, jos näin juhlallisesti uskaltanen todeta, olisi kiva kuulla ja lukea enemmän hyviä uutisia, hyvän esimerkin voima kun on kait aika voimaannuttava.
Ja ne hyvät uutiset: kuudesluokkalaiset ovat pääosin tyytyväistä porukkaa, ja ilosanoma, kaiken kouluihin kohdistetun kritiikin keskellä, on se, että alakoulu onnistuu pääsääntöisesti tukemaan hyvin lapsen kasvua.
Reilun pelin eteen on selvästi tehty paljon töitä, kiusaamista ehkäisevät säännöt ja teesit tunnetaan lasten keskuudessa todella hyvin. Lapset myös selvästi huomaavat yksin jäävät lapset ja tunnistavat omat, ehkä kiusaamiseksi koetut teot. Lapset pitävät liikuntatunneista - tämä on päinvastainen viesti vallitsevalle (aikuisten?) käsitykselle siitä, että liikuntatunnit olisivat liian kilpailuhenkisiä. Lapset olivat suorastaan myös hämmästyttävän tyytyväisiä harrastuksiinsa, niin määrään kuin laatuun. Onko niiden liika kilpailuhenkisyys sittenkin vain vanhempien huoli?
Kysyimme, saimme vastauksia. Kysyimme, saimme lisää kysymyksiä.
Yläkouluun siirryttäessä koulukiusatuksi tuleminen lisääntyy, kavereita kaikkoaa. Mitä tapahtuu näinkin hyvinvoivalle alakoululaiselle yläkouluun siirryttäessä? Lapsen, tai ihmisen persoonallisuus voimistuu iän myötä, erilaisuus ehkä korostuu kasvun myötä. Samalla vanhemman ja aikuisen tuki, myös koulun ja kodin yhteydenpito, höllää. Höllätäänkö väärissä kohdissa, tai väärissä asioissa?
Aikuisen rooli myös suhteessa lapsen leikkiin mietityttää. Me aikuiset katsomme pitkin hampain lapsen leikin muuttumista. Mitä ne nyt laulavat singstaria telkkarin ääressä, kun voisivat kirmata pihalla terveenä ja posket punoittaen, ”oma rotta, kaikki pelastettu –lorua” hokien? Juttelevat kavereitten kanssa mesessä, kun keinut kaipaavat pihalla keinuttajia?
Vaikka kyselytutkimuksemmekin todistaa omaehtoisen leikin ja liikunnan, ohjattujen harrastusten, ja maaseutumaisen ympäristön etuja (nämä lapset olivat tyytyväisempiä ulkonäköönsä, ja lapset pääkaupunkiseudulle kokevat itsensä rumemmaksi ja lihavammaksi kaksin verroin maaseudun lapsia useammin), muuttoliike ei vaihda suuntaa eikä ”vanhaan hyvään” ole paluuta.. Tuntuu siltä, että me aikuiset olemme juuttuneet päivittelemään kirkonrottien ja hippojen katoamista sen sijaan, että yrittäisimme huolehtia tämän uuden leikin laadusta ja turvasta. Virtuaalimaailma paisuu ja lonkeroituu, ja aikuinen tässä maailmassa, usein lasta kömpelömpänä, putoaa kyydistä jo alkumetreillä. Emme selviä ilman lapsen apua. Lapsi itse tulee voimaannuttaa luovimaan taidolla tässä ympäristössä, sietämään, torjumaan ja omaksumaan viisaasti. Tämä vaatii uudenlaista ponnistusta vanhemmilta, opettajilta, miksei myös oppikirjojen laatijoilta ja opetussuunnitelmien tekijöiltä.
Mutta miksi vastuuta aina vaaditaan vain heiltä, jotka toimivat lasten parissa? Ei ole enää olemassa vain lasten maailmaa, jossa voidaan nimetä ja rajata lastenkasvatusvastuulliset. Maailma kun on, tänä päivänä etenkin, kaikille kovin sama.
Näin lapsen oikeuksien päivänä itseään kunnioittavan blogin kirjoittajan tulee viitata YK:n Lapsen oikeuksien sopimukseen, jonka kunniaksi päivä on nimetty. Lapsen etu tulee asetta etusijalle kaikessa päätöksenteossa (art. 3). Huomioivatko kaikki hallinnon alat tämän velvoitteen? Tähän kysymykseen osaankin vastata: eivät. Jatkan samaan henkeen ja viittaan vielä sopimuksen artiklaan 17, jossa joukkotiedotusvälineitä kehotetaan levittämään lapsen sosiaalista ja sivistyksellistä kehitystä edistävää aineistoa.
YK:n Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa siis meidät kaikki toimimaan lapsen parhaaksi. Että näin.
Inka
Inkan mainitsemia hyviä uutisia kannattaa nostaa esiin, negatiivisten uutisten kilpailun keskellä. Lapsen Oikeuksien Vaikuttaja -tunnustuksen saaneen Icehearts´in Ville Turkan puheenvuoro ja juttelu Ilkka Turkan kanssa toi mieleen, että meidän julkishallintomme toimintaa pitäisi jotenkin rukata, jotta perusta uusillekin hyville uutisille vahvistuisi. Syrjäytymisvaarassa olevien lasten tueksi kehitettyjen toimintamallien edistämisessä ja rahoittamisessa näkökulman tulisi olla riittävän laaja. Vaikuttaa siltä, että kukin viranomainen katsoo omasta näkökulmastaan ja itse asia katoaa jonnekin hämärään välimaastoon.
Pena
Kirjoittanut: Pentti Kotoaro | 20/11/2008 klo 13:58